Paluu Yleinen keskustelu

Tänään on paha päivä!

Re: Tänään on paha päivä!

ViestiKirjoittaja Manfred » 15 Heinä 2017, 22:14

Osanotot täältäkin. Ja anteeksi, jos olen epähuomiossa ollut epähienotunteinen.
Kuva
Avatar
Manfred
Technodiktator Technodiktator
Viestit: 169
Paikkakunta: Ei enää Lappi eikä pohjoinen
Offline

Re: Tänään on paha päivä!

ViestiKirjoittaja Keetongu » 16 Heinä 2017, 12:15

Mummasi vaikutti aina puheissasi todella hienolta ihmiseltä. Osaanotot ja voimaa sinulle ja kotiväellesi.
Avatar
Keetongu
Viestit: 215
Paikkakunta: Loputtoman kuiskeen kanjoni Hervanta-Metrussa
Offline

Re: Tänään on paha päivä!

ViestiKirjoittaja MaKe@nurkka|_.) » 13 Helmi 2018, 18:16

Tämä on vaihteeksi sellaisia asioita mistä kasuaalissa yleisdiscordissa vuodattaminen tuntuu vähän hankalammalta ja joista vanhalle kunnon foorumille postaaminen tuntuu jotenkin turvallisemmalta.

Jo tammikuun puolella vilkaisin kalenteria ja huomasin että syntymäpäivä on taas lähestymässä, joten pitäisi varmaan valmistautua juhlistamaan ikääntymistä ja hukuttautumaan erilaisiin sukulaisten onnitteluihin ja pienimuotoisiin lahjoihin. Mutta aluksi hämmentävästi lähtökohtainen realisaatio taas yhden arkun naulan lähenemisestä oli enemmn jonkinlainen hermostuneisuus ja ahdistus... Yhtenä syynä varmaankin odotettava hermostuneisuus siitä että ikävuosia on jo 24, mutta varmaan vielä selkeämpänä syynä varmaankin se, melkein samaan aikaan tulee kuluneeksi vuosi rakkaan mummon poisnukkumisesta.

Vajaa vuosi sitten kun kuulin että toinen oli joutunut sairaalaan ehkä viimeistä kertaa, oletin sen riittävän antamaan mahdollisuuden käsitellä asian ilman että poismeno olisi tullut surullisena shokkina, ja hautajaisissa pidin itkut sisälläni olettaen että olin valmis keskittymään puhtaasti iloisten asioiden muistelemiseen ja jatkamaan elämääni eteenpäin, mutta nyttemmin on tuntunut siltä että vielä melkein vuodenkin jälkeen halusin pohjimmiltani jollain tapaa torjua suuremmat ajatukset siitä että ensimmäistä kertaa rakas ihminen on lähtenyt pois elämästäni eikä tule enää takaisin. Vaikka olen kyennytkin vierailemaan mummolassa huomaten että ukki asuu nykyään yksinään, ajatus isovanhempien kesämökillä vierailemisesta tuntui liian tukalalta ajatukselta sen varjolla miten koko elämän ajan sitä paikkaa ei vain ollut olemassa ilman mummon häärimisiä.

Mutta rakkaan ihmisen poismenoa enemmän surettaa ja itsevihastuttaa varmastikin myös ajatus siitä miten vuodet kierivät kierimistään, mutta on tajunnut olevansa jumissa samassa miltei kokonaan passiivisessa ja etenemättömän tuntuisessa elämäntilanteessa jo miltei viisi vuotta ilman minkäänlaista hajua siitä mitä pitäisi yrittää seuraavaksi, millaista työtä/koulutusta etsiä kun oikealta tuntunut luova ja monimuotoinen puuartesaani ei tunnu olevan tänä päivänä mikään helpoin tapa työllistyä, mutta muut vaihtoehdot tuntuvat ahdistavan epämääräisiltä ja utuisilta eikä tiedä mistä pitäisi aloittaa ja miten. Tämän "tyhjän päällä olemisen" tunteen tuntuu kuitenkin yrittäneen loppujen lopuksi vetää ajatukset pois kyseisestä vaikeasta asiasta keskittymällä viihteeseen ja harrastuksiin, mutta kyseisten ajatusten kuitenkin velloessa passiivisesti alitajunnassa ja välillä pintautuen ovat ennemmin tai myöhemmin tuntuneet vievän tilaa pääkopassa myös aiemmin mielekkäiltä harrastuksilta (heippa klaanon ja pahvi_ukot) ja tuoden tilalle elämäntilanteen hankaluuden synnyttämää turhautumusta, väsymystä ja keskittymisvaikeutta.

Kun lasken kahtakymmentä neljää ikävuottani, olen huomannut varmaan ensimmäistä kertaa vähään aikaan sen miten aika kiitää ilman minkäänlaista näkyvää progressiota elämänsuunnan tai uravalintojen suhteen. Tunnen kokeneeni loppupäässä yrittäneen olla miettimättä koko asiaa ja vetää asian matalalla profiililla ilman sen kummempia miettimättä, mikä toimi siihen asti kunnes huomasin kalenteripäivän vaihtuneen kolmanteentoista helmikuuta.

Koska en ole joutunut kokemaan elämässäni kenenkään niinkin läheisen ihmisen poismenoa, vasta nyt jälkikäteen tuntuu että mummon kuolema taisi olla tavallaan silmänavaaja sille, että aika etenee ja kaikki ikääntyy ja elämä muuttuu, eikä mikään tule pysymään samana ikuisesti. Ja ennen kaikkea, samat ihmiset eivät ole matkassani loppuun asti. Kaiken tämän tulviessa päähäni, tuntuu että taisin itkeä mummon kuolemaa kunnolla ensimmäistä kertaa ikinä, miettien myös jonkinlaista avuttomuuden tunnetta siitä että pitäisi jotenkin... vain yrittää saada mentyä eteenpäin kullakin tavalla. Mutta minulla ei vain ole mitään ideaa mitä haluaisin tehdä, mikä jatko olisi parhaiten sopivaa, tai mitä kautta asioita pitäisi lähteä tarkastelemaan ja tutkiskelemaan, tai keneltä ja miltä tahoilta etsiä apua, saati osaa miettiä vahvuuksiani heikkouksiani ja rajoitteitani enempää tai sitä pystynkö missään vaiheessa tulevaisuutta katsoa elämässäni jotain mitä kutsua onnistumiseksi...

Tavallaan märehtiminen tuntuu siinä mielessä typerältä että pitäisi varmastikin yrittää pitää tätä juhlapäivänä ja nautiskella kaikesta mitä elämällä on tarjota, mutta toki tämän taakan harteilta heittäminen edes foorumin puolelle tuntuu helpottavan kykyä nauttia tästä päivästä ja elämästä vähän enemmän, niin syrjäytynyt Klaani-interaktion kolkalta tämä nykyään tuntuukin.
Avatar
MaKe@nurkka|_.)
Nakke Nakuttaja Nakke Nakuttaja
Viestit: 212
Paikkakunta: Sonicinlammikko

Edellinen

Paluu Yleinen keskustelu

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa