Sanomattakin on selvää, että tämä topic sisältää spoilereita viestistä. Lukekaa siis vasta Musta Käsi II lukemisen jälkeen.
Viikko #1
Miten Musta Käsi II:n Xentoro jatkuu? Tässä vastaus:
Mustan Käden Tukikohta, Arkistot
Tuntia myöhemmin
Demiurgi, Matoro toisteli ajatuksissaan selatessaan muinaista historiankirjaa ajan alkuhämäristä. Kaikki ei täsmää – hän oli varma siitä. Mitä enemmän hän oppi, sitä pahemmin historia näytti olevan vinossa. Mitä jos joku voisi pyyhkiä asioita historian lehdiltä, hän muisti Killjoyn sanat.
”Yritin antaa tosi ilmiselvän vinkin”, Xenin turhautunut ääni keskeytti Matoron ajatukset. Toa kääntyi katsomaan hyllyjen väliin ilmestynyttä vahkia. Tai ei vahkia, Matoro muistutti itseään – nämä olivat lähempänä biomekaanista olentoa kuin vahkia. Mutta jotenkin se oli silti vahki.
”Nukkua ehtii kuolleenakin”, toa totesi ja palasi kirjaansa. Xen katseli häntä hänen hartioidensa yli – ja nappasi lähes Sarajinnopealla liikkeellä opuksen. Hän singahti kikattaen juoksuun.
”Ihanko tosi”, Matoro kuittasi hieman epäuskoisena. Sitten hän lähti punamustan vahkin perään juosten. Xen, tämä on typerää, hän ajatteli. Xen, me emme ole matoraneja, hän jatkoi.
Vahkista ei näkynyt jälkeäkään. Edes kikatusta ei kuulunut. Toa tutki ympäristöään hieman varuillaan. Jos vahki halusi leikkiä, Matoro aikoi antaa sen sille.
Hän huomasi kirjansa sängyllä, joka hänelle oli aiemmin osoitettu. Mekaaninen kujeilija ei voinut olla kaukana.
”Tiedätkö sen yhden sanonnan”, Xen ilmestyi varjoista: ”Bordakhit pitävät saaliista, joka juoksee.”
Ennen kuin toa ehti miettiä Metru Nuilaisen viisaudensiemenen merkitystä, metallinen naisen keho syöksyi häntä kohti epäreilulla nopeudella. Matoro ei aivan ehtinyt väistää, vaan lensi väkivaltaisesti selälleen lattialle, lyöden takaraivonsa sängynjalkaan.
”Minussa taitaa olla vähän Bordakhia”, Xen nausroi ja hyppäsi toan ylle, painaen tämän ranteet tämän pään sivuille kovaan ja kylmään lattiaan.
”Auts”, totesi Matoro. ”Etkö keksinyt mitään vähän vähemmän väkivaltaista tapaa saada minua tähän?”
”Hei, olen ollut täällä vuosikymmenet yksin”, Xen perusteli. ”Olen odottanut tätä!” Heidän kasvojensa välissä oli vain muutamia senttejä. Toasta oli vaikea katsoa silmiin jotain, jonka vaaleanpunaiset silmät sijaitsivat ennemminkin pään sivuilla kuin edessä. Vahkilla ei sen sijaan tuntunut olevan vaikeuksia katsoa toan mekaanisia lisäsilmiä. ”Ja kun sanon, että sinussa on jotan, tarkoitin sitä.”
”Ai etkö vain yrittänytkään olla runollinen”, Mustalumi totesi.
”Ole hiljaa ja suutele minua”, Xen vastasi ja kävi mekaanisin huulinsa toan kimppuun. Toa yritti äännähtää jotakin, mutta se katosi vahkin suun makuun. Hän ei ollut tosiaankaan osannut odottaa mitään sellaista sotakoneena pitämältään olennolta. Tuntiessaan vahkin kylmän kielen suussaan hän oli vakuuttunut eliittivahkien erityislaatuisuudesta.
Xen vapautti Matoron aggressiivisesta suudelmastaan. Toa katsoi yllään kiiluvia vaaleita silmiä. Niistä hehkui intohimo.
En väitä olevani kovin kokenut vahkien rakastaja”, Matoro kertoi kiusoittelevasti hymyillen. ”Mutta täytyy myöntää, etten odottanut ihan tätä.”
”Minua ei ole luotu sotaan”, Xen vastasi ja kuljetti sormiaan pitkin toan rintaa ja kylmyyttä hehkuvaa sydänkiveä. ”Äiti halusi tehdä minusta jotain, joka kykenisi samanlaiseen elämään kuin kuka tahansa matoran tai toa. Niin biomekaanisen kuin mahdollista.”
”Voin tutkia asian”, jään toa vastasi kiusoittelevasti ja vei kätensä vahkin punaisen kankaan peittämille hartioille ja kaulalle.
”Saatat yllättyä”, vahki vastasi ja kiljaisi, kun toa kaatoi hänet kyljelleen. Hän tunsi jään toan kädet vaeltelemassa ylävartalollaan ja selällään. Xen suuteli intohimoisesti Matoroa ja alkoi riisumaan soturia tämän mustasta haarniskastaan. Sinä yönä hän nauttisi kaikkien niiden maan alla jumissa vietettyjen öiden edestä.
Viikko #2
